Jo usean vuoden ajan elämäni on lipunut sormieni lävitse.
Suru teki sen.
Olen päivästä toiseen kantanut surun mustaa ja raskasta huntua ylläni ja antanut sen rajoittaa elämääni,vaikka tiedän, että edesmennyt veljeni tahtoisi minun elävän, nauttivan elämästä. Ja vasta nyt olen siihen valmis, aloittamaan elämän, josta voin nauttia.
Kaikki alkoi reilu kolme vuotta sitten, kun veljeni päätti elämänsä. Odottamatta. Yllättäen. Paniikki saapui luokseni, kertoen veljeni teon lopullisuudesta. Ahdistus muistutti minua jatkuen veljeni tuskasta. Kyyneleet yrittävät huuhdella surua pois, kunnes nekin lopulta loppuivat. Suru oli niin suuri, ettei loppumattomalta tuntunut itku sitä huuhdellut pois. Suru jäi asumaan sydämeni. Jäin jumiin elämään, menneisyyteen. Siihen miten asiat olisivat voineet mennä. Syyllisyyteen, ikävään, häpeään. Välillä pääsin miltei jaloilleni, mutta kuitenkin romahdin takaisin polvilleni. Olisin halunnut vetäytyä talviunille ja herätä, kun suru aika olisi ollut ohi. Nyt tajuan, ei se ole koskaan ohi. Se jää asumaan sydämeen kaipuuna ja ikävänä. Mutta ikävä ja kaipaus, ne eivät voi estää minua elämästä.
Vaikka veljeni rakas muisto kulkee mukanani, saan olla jo onnellinen. Aion oppia olla. Aion oppia hyväksymään itseni uudelleen, kohdella vartaloani niin, että pysyn terveenä mahdollisimman pitkään. Alan elää nuoruuttani. Tavoitella haaveitani.
Kirjaimellisesti se tarkoittaa sitä, että en anna itseni enää vaipua pohjattomaan suruun vaan otan ilon irti elämästä. Syön terveellisesti, liikun paljon ja tutustun uusiin ihmisiin. Käyn askel askeleelta kohti unelmaani. Uskallusta rakastaa, olla rakastettu, olla terve ja hyvinvoiva, nuori elämästä nauttiva nuori nainen.
Blogissani aion kirjoittaa jatkossa erilaisia kirjoituksia terveydestä, liikunnasta, hyvinvoinnista, elämästä, ilosta, onnesta ja siitä, mitä mieleen tulee. :)
Ulkoasua koitan kohennella tässä päivien kuluessa!
-Lina
